Suutari pysyköön lestissään, sanotaan.

Paskat, sanon minä.

Tekemällä oppii. Ainakin sen, mitä ei halua tehdä.

Miten esimerkiksi nuorena aikuisena voi pysyä osaamisalueellaan, kun ei vielä ole nähnyt maailmaa tai ei ole välttämättä kiinnostunut vielä mistään erityisesti? Eihän kukaan voi hallita asioita ennen kuin tutustuu niihin ja omaksuu ne.

Ja toisaalta jos on jo ns. vanha kettu ja osaa asiansa paremmin kuin hyvin, eikö pitäisi kuunnella seuraavia sukupolvia ja päivittää oppejaan? Kyllä voisi ja pitäisi, mutta eihän se helppoa ole!

Gurun, päällikön, kunkun, The Bossin, tähden, ikonin, mestarin, velhon, virtuoosin ja pioneerin pallille kipuaminen on matka. Ja kun on vihdoin päässyt vuoren huipulle, siellä olisi mielellään hetken lippunsa kanssa aivan hiljaa ja ihailun kohteena. Koska kaikki me janoamme ihailua, hyväksyntää ja kehuja. Osa meistä enemmän, osa vähemmän.

Itse olen erityisen perso kehuille, lahjoille, taputuksille. Eikä edes hävetä sanoa sitä, se on yksi tärkeä draiveri mun matkallani.

Otsikon sanonta on rajoittava ja ahdistava, ja sen käytön voisi puolestani lopettaa. Etenkin tämmöisenä aikana, kun moni meistä etenee uralla kuin vanha, valurautainen Singer. Siksakkia, mielekkäitä sivupolkuja! Aiemmin lääkäreiden lapsista tuli lääkäreitä, maatilaa jatkoi esikoispoika ja kokkiopiskelijasta tuli ravintolakokki - urapolku oli suhteellisen selkeä. Mentiin eteen ja ylös.

Minä olen seurannut pakkoa, sydäntäni ja vahvuuksiani enemmän kuin opinto-ohjaajaa, joka taisi olla röökillä silloin, kun oli minun vuoroni kuulla miten opintoja kannattaisi suunnitella. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä yliopistossa tehdään, minkä työn filosofiaa opiskelemalla voisi saada tai miten ylipäätään elämän polku uran kannalta kannattaisi suunnitella.

Lähdin siis käytännön naisena tienaamaan rahat vuokraan. Väärensin paperit, jotta pääsisin töihin. Kaverit väärensivät henkkareita, jotta pääsisivät baariin. Sinne minä pääsin järkkymättömällä itseluottamuksella äidin vaaleankeltaisessa bleiserissä ja kapeissa, kuviollisissa silmälaseissa.

Olen tehnyt töitä mm.pesulassa, grillikioskilla, laitos- ja toimistosiivoojana ja apteekissa.

Pesulassa opin höyryttämään, prässäämään ja viikkaamaan. Suurperheessä mainio taito osata. Pesula opetti myös sen, että suostunko rahanhimoissani pesemään hepatiittipyykkiä (se on todella asia, joka rullakossa luki) jos saan tuplapalkan. En suostunut, mutta joku kyllä suostui, eikä käyttänyt edes hanskoja.

Grillikioskilla paistoin kananmunia karrelle, kuuntelin asiattomuuksia ja minua heitettiin kolikoilla, koska napani näkyi. Opin sieltä - en oikeastaan yhtään mitään?Opin pitämään puoliani ja arvostamaan itseäni jättämällä työn.

Siivoaminen oli ihan ok hommaa, mutta erään työvuoroni aikana työntekijä tippui telineeltä, katkaisi selkänsä ja kuoli siivouskärryni eteen. Ajoin pikkuisella Fiestalla shokissa kotiin ja riisuin kumihanskani vasta kotipihassa, kevyt trauma siitä kai jäi, enkä enää palannut työpaikalle. Kotona olen saanut harjoittaa monipuolisia siivoushommia jo 45 vuotta, silti tuntuu etten juurikaan kehity ja mielelläni ulkoistan sen ammattilaisille. En saa mitään kiksejä kotini siivoamisesta, en koe siitä yhtään mitään. Koen onnentunteita vain, jos joku siivoaa puolestani.

Apteekissa oleva aakkossysteemi oli todella sekava, siinähän ei ole mitään logiikkaa (farmaseutit, hiljaa!) ja kavahdan yhä kun näen reseptiluukulla asioidessani vetolaatikot täynnä summanmutikassa ladottuja kirjaimia. Sinne he kävelevät määrätietoisesti ja avaavat kapean ja syvän laatikon, jonka uumenista kaivavat juuri oikean lääkelaatikon. Epäinhimillisen hienoja ihmisiä!

Jos en olisi testannut tuhatta ja sataa asiaa, en tietäisi missä olen hyvä ja mitä en missään nimessä halua tehdä.

There´s no such thing as paskaduuni.

Löysin kai itse suuntani siinä vaiheessa kun sain työpaikan Helsingistä. Sain työyhteisön ja tunsin vihdoin kuuluvani johonkin.

Rakastuin ruokaan. Ja monen mutkan kautta aloin jakaa reseptejä ja seurasin innolla niiden matkaa keittiöissänne, ruokakirjoissa ja lehtien palstoilla. Siitä tuli hyvä fiilis, tätä minä haluan! Ja nyt pitäisi pysyä siinä kuuluisassa lestissä? Höpsis. Nyt pitää testata kaikkea, mikä lyö kipinää ja aiheuttaa tunteita! Silläkin riskillä, että kaikki ei onnistu kuten ajattelin. Valjastaa kaikki kerrytetty osaaminen ja miettiä mitä sillä tekisi, miten sen kapasiteetin hyödyntäisi.

Haluan liikevaihtoa ja mielekästä tekemistä.

Haluan grillata kuin mimmi.

Haluan kutsua ruokapöytäni ympärille ihmisiä, jotka muuttavat maailmaa.

Haluan kävellä umpihangessa ja olla pelissä mukana.

Haluan oppia uutta joka päivä.

Kyllä minä yhä pidän reseptien tekemisestä ja olen siinä varsin hyvä, mutta sen rinnalle pitää tulla erilaisia pylväitä joihin nojata, uusia teitä joita pitkin kulkea, portaita joita nousta.

Olen tehnyt tammikuun aikana kolme tarjousta projekteista, joista en olisi osannut viime vuonna edes haaveilla. Onneksi sanoin haaveitani ääneen; haluan laajentaa tekemistäni, haluan vaikuttaa, haluan muuttaa maailmaa. Ja joku kuuli, ja oli avoin antamaan mahdollisuuden minulle ja osaamiselleni. Sellainen ihminen haluan itsekin olla, avoin uudelle.

Jos joku tulee neuvomaan tai pätemään asiassa, jossa hänellä ei (sinun nähdäksesi) ole osaamista, anna hänen neuvoa ja kuuntele. Voihan olla, että sieltä se viisaus tai vastaus kumpuaakin. Itse pyörit ongelmasi sisällä ja olet jo mukamas ajatellut kaikkea ja hän ajattelee boksin ulkopuolelta.

Juoksija (kuvassa vasemmalla) ei pysynyt lestissään vaan kuunteli sisäistä paloaan ja on pian kokki.

Ps. törmäsin pikkukurkkupurkissa hillosipuliin. Söin sen, enkä täysin vihannut sitä.